KASKIVILJELY

 

Ensimmäiset kaskiviljelystä kertovat löydöt sijoittuvat Suomessa aikaan 2 400-2 000 vuotta eaa - siis yli 4000 vuotta sitten.

Vielä 1700-luvulla yleisin maanviljelystekniikka oli kaskeaminen, mutta 1900-luvun puolessa välissä kaskea poltettiin enää vain harrastusmielessä.


Perinteisessä kaskiviljelyssä käytettiin kahden vuoden aikana ohraa tai ruista, sitten pari kautta naurista, kauraa, tai tattaria. Myös pellava ja hamppu olivat sopivia lajikkeita kaskeamiseen. Useaa kasvia pystyttiin myös kasvattamaan samaan aikaan, esimerkiksi naurista ja ohraa. Tässä viljelytekniikassa maa, sekä kaskipellon vuosikierto pystyttiin käyttämään tehokkaasti hyödyksi. 

 

Lehti Lukemisia Maamiehelle 1850 opastaa:

 

Waarinotettavia kasken hakkaamisessa

 

Kaskea hakatessa aukeilla vähä metsäisillä mailla ei pidä milloinkaan hakata kaikkia halme alaan kuuluvia puita, mutta jätetään sinne tänne joitakuita siemenpuita kasvamaan halmemaan sisälle, sekä ympäri halmeita.

 

Kuivilla selänne mailla, joissa pouta tahtoo polttaa viljat pelloista, elköön peltojen

ympäriltä hävitettäkö metsää, sillä muutoin ulisivat pellot vieläki kuivemmiksi. Kaikki somer penkereet ja mykkylät, kalliot ja louhet kaskimaan sisässä ja ympärillä heitettäköön metsäksi, sillä   ne hyödyttävät enemmän  niissä  saatavilla puilla, ja suojallansa, jonka ne antavat halmeelle ja koko ympäryställe, kuin viljelemällä halmeeksi.

 

Ranta-äpräät ja teitten vieret jätettäköön hakkaamatta, sillä niistä, hakattua, ei tule mitään hyötyä, mutta antavat seisomaan jätettynä tarvis- ja polttopuuta, yhtä aikaa kuin metsä niissä on myös kaunistuksena sekä suojana ympärillä oleville maille. Kaskimaata poltettua viljellessä elköön suuremmista ja paikoilleen jäävistä kannoista hävitettäkö nuoria vesoja, sillä ne eivät vahingoita viljaa, mutta niistä kasvaa, jos ei oteta enemmän kahta viljaa, maalle kohta uusi metsä.

 

Se on paljon hyödyllisempi kaskimaasta ottaa vaan enintä kaksi viljaa, koska se silloin metsäksi jätettynä antaa paremman karjalaitumen ja kasvaa välemmin uuden metsän, kuin jos olisi otettu kolme neljä viljaa, jonka perästä se ei tahdo ottaa nurmea eikä metsää. Jos tilalla on vissi maa-ala metsää, niin se jaettakoon aina niin moneen osaan että joka vuodeksi tulee yhden verran metsää hakattavaksi.

 

***************************************

Kun palo kylvettiin, siitä tuli halme.

 

Savossa merkittävä ravinnon antaja 1800-luvulle asti oli metsään raivattu kaski, jossa viljeltiin ennen kaikkea tärkeintä leipäviljaa, ruista. Suomessa on tunnettu kolme erilaista kaskityyppiä:

1. tavallinen lehti- ja sekametsäkaski,

2. nuoreen lehtimetsään kaskettu rieskamaa sekä

3. järeään havumetsään kaadettu huuhta eli huhta.

 

Havumetsään tehtyä, pystyyn kuivumaan kolottua metsikköä kutsuttiin Itä-Suomessa nimellä huhta.

Huhta vaati suuria alueita ja tietyntyyppistä metsää  - mielellään isopuista kuusikkoa. Siksi huhta sijaitsi usein kaukana erämaassa. Huhdassa viljeltiin satoisaa korpi- eli juureisruista.

 

Samasta havupuukaskesta saatiin vain 1-3 satoa peräkkäin. Sen jälkeen se palveli vielä joitakin vuosia heinäniittynä kunnes vähitellen metsittyi. Jotta viljanviljely olisi voinut jatkua vuodesta toiseen, talolla täytyi olla useita vallattuja ja esivalmistelutöiden alla olevia kaskialueita.

 

Huhdan valmistaminen viljelyskuntoon vei useita vuosia. Valtauksen jälkeen ensimmäinen työvaihe oli suurimpien puiden pyältäminen. Tällä tarkoitetaan puiden kuorimista kolomaraudalla tyvestä miehen korkeudelle. Näin käsitellyt puut kuivuivat pihkaisiksi ja samalla päästivät valoa aluskasvillisuudelle, jonka toivottiin rehevöityvän. Tässä vaiheessa olevaa kaskea kutsuttiin pykäliköksi. Pykällyspuita käytettiin myös merkki- ja rajapuina esim. kaskialuetta vallattaessa.

 

...-- kaskiaatra...----.-------- -- risukarhi...----.------------- kaskilötöt

 

Pykälikön kuivuttua useita vuosia se kaadettiin sorrokseksi mieluiten syyskesällä. Sorros sai sitten vielä kuivua seuraavaan kesään, jolloin se vasta poltettiin. Maapohjan tasaisen palamisen varmistamiseksi vieritettiin palavia runkoja pitkin maata.

 

Polttamisen jälkeen maa saatettiin jo kyntää kaskiaatralla ja äestää risukarhilla. Kasken tätä vaihetta kutsuttiin paloksi. Kaskiaatra eli kaskuri sekä risukarhi olivat erityisesti epätasaisen kaskimaan muokkaukseen soveltuvia työvälineitä. Palo kylvettiin ja näin siitä tuli halme.

 

Hamppu oli pellavaakin vaatimattomampi kasvupaikkansa suhteen. Se oli 1600 ja 1700-luvulla Savossa pellavaa suositumpi viljelyskasvi. Itä-Suomessa osattiin korjata hienompia kuituja tuottavat hedehamput eli koirat heti kukkimisen jälkeen. Samasta halmeesta saatiin myöhemmin emihamppusato. Länsi-Suomessa korjattiin hamppualmeesta jostain syystä vain emisato. Hampun pitkistä ja vahvoista varsikuiduista kudottiin säkkejä, köysiä ja kalaverkkoja. Vielä toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla hampunviljelyäkin yritettiin kehittää, mutta kuitukasvien viljely tyrehtyi lähes kokonaan. Nyt hamppu on meillä julistettu laittomaksi viljelykasviksi sen eräiden lajikkeiden kukista saatavan huumaavan aineen, hasiksen vuoksi.

 

Kokosi ja kirjoitti Martti O. Huttunen 2012