Hyviä juttuja kaivataan lisää. Siis lähetä niitä puheenjohtajalle tai sihteerille.

********************************************************

Tarina: Pielaveden Taipaleen Olli Paavonpoika Huttusen esi- ja jälkipolvia

********************************************************

Tämä tarina oli Uusi Maailma -lehdessä 15/1968 nuoresta Toimi Huttusesta,
joka loikkasi Neuvosoliittoon vuonna 1945.

(Tämän sedästään kertovan lehtijutun lähetti Tarmo Huttunen huhtikuussa 2019.)

Toimi Huttusen mukaan Alli-Julia Tolvanen, osat 1-6:




























-------------------

Pitkän matkan loppu

Vahingossa Venäjälle

On kulunut 16 vuotta siitä, kun Toimi Huttunen 19-vuotiaana ryömi piikkilankojen alitse Neuvostoliittoon. Seikkailunhalu on saanut väistyä perheenisän velvollisuuksien tieltä. Itsepäisyys ja peräänantamattomuus, jotka auttoivat häntä alkuvuosien vaikeuksissa, ovat kuitenkin jäljellä. Kuuden viikon loma Suomessa kasvattaa entistä ankaramman koti-ikävän. Pitkä matka lähenee loppuaan.

Kun palasin lomalta Suomesta, toin tullessani kuorman tuliaisia, sillä ystävät ja tuttavat olivat koonneet paljon kaikenlaista tavaraa perheelleni. Vaatteiden lisäksi olin saanut mm. kirjan Meidän maamme, mutta tullivirkailija otti sen pois junassa sanoen, ettei sellaisia kirjoja saa tuoda maahan. Selitin, että siinä kerrotaan vain Suomesta, jolloin hän lähti kysymään esimieheltään ja tämä toikin kirjan takaisin minulle.

Kotiin tultuani en mennyt vielä pariin kolmeen päivään töihin, sillä tietenkin olin pitkän matkan jälkeen väsynyt. Aamusta iltaan meillä lappoi tuttuja kuulemassa, millaista on Suomessa ja sain kertoa yhä uudelleen ja uudelleen, mitä olin nähnyt ja kokenut. Olin siihen aikaan ainoa Suomessa käynyt meidän kaupungistamme Suomen rintamalla taistelleita sotilaita lukuun ottamatta.

Kuten viime kerralla kerroin, sain ennen matkalle lähtöäni turkkirahat yliopistosta. Kun nyt olin ollut pari viikkoa töissä ja sain ensimmäisen tilin, olikin siitä pidätetty 30 prosenttia. Ihmettelin, minkä vuoksi sain niin pienen tilin. Kassa vastasi, että koska olin saanut turkkirahat etukäteen, oli minun nyt maksettava ne palkasta takaisin.

- Ei helvetissä siitä mitään rahaa oteta. Puheenahan oli, että sain turkin lahjaksi. Menin konttoripäällikön puheille, mutta hänkin sanoi, että ilman muuta minun oli itse maksettava turkkini.

- En nosta ollenkaan tiliä. Katsotaan tämä juttu ensin, sanoin ja soitin yliopiston puoluejohtajalle. Hänpä sanoikin, ettei minun missään nimessä tarvinnut maksaa sitä ja lupasi hoitaa asian.

Hän tuli illalla käymään meillä kotona ja sanoin silloinkin, että periksi en anna: mikä on luvattu, on myös pidettävä. Ja niin kävi, että minut kutsuttiin seuraavana päivänä konttoriin ja sain palkkani lyhentämättömänä. Koko turkkijuttua ei sen koomin muistettu.

Loma Krimillä

Suomessa vietetyt kuusi viikkoa olivat olleet palkatonta lomaa, joten kesällä sain lainmukaisen kuukauden loman. Matkustimme koko perhe - vaimo ja tytär - yhdessä Krimille vaimon sukulaisten luo. Teimme matkaa junalla, linja-autolla ja Dnepriä myöten siipirataslaivalla. Muistan rantojen isot kaislikot ja pienen pienet kesämökit, jotka kököttivät kuin tyttöjen leikkimökit joen äyräällä.

Matka tuollaisella laivalla on todellinen elämys. Lähdettiin liikkeelle varhain aamulla ja värikäs matkustajajoukko oli pääasiassa kaupunkiin torille meneviä kolhoosikyläläisiä. Laiva oli niin täynnä akkaa ja ukkoa kuin ajatella saattaa. Kellä oli mukanaan minkinlainen nassakka, nyytti tai kori, oli eläviä hanhia, kanoja ja ankkoja, jotka kaikki kaakattivat kilpaa. Laiva oli ruuman viimeistä nurkkaa myöten täynnä ja raakkuminen hirvittävä. Mutta hauskaa oli ja niin kotoisaa.

Teimme linja-autolla matkan Krimin niemimaan ympäri. Siellä on hyviä uimarantoja, on kylpylöitä, on vuoristomaisemia. Kylpyläkaupungeissa kuuli kaikkia mahdollisia vieraita kieliä, mutta vaikka yritin oikein tarkkaan kuunnella, ei korvaani osunut yhtään ainoata Suomen sanaa.

Kotiin palasimme Odessan kautta, mistä lensimme vähän matkaa sisämaahan tapaamaan entistä työtoveriani. Lentokone oli postinkuljetuskone, täynnä postisäkkejä ja lehtikasoja ja otti vain kolme neljä matkustajaa, sekä laskeutui melkein jokaisessa kolhoosikylässä.

Korjaamaton maissi vei unet

Vuosien mittaan elin saanut tuttuja vähän joka puolelta, läheltä ja kaukaa. Melko lähellä kotikaupunkiamme asui leski, jonka mies oli ollut hyvä ystäväni. Vähän ennen joulua olin käymässä samassa kolhoosissa ja päätin samalla pistäytyä katsomassa häntäkin. Täti ilahtui tietenkin tulostani ja kantoi heti pöytään ruokaa ja juomaa, mutta valitteli olevansa niin kamalan väsynyt, kun ei ollut nukkunut pitkiin aikoihin.

- Mikäs Maria-tätiä niin väsyttää? kysyin.

- No, kun eivät korjaa tuota maissia pois, hän vastasi. (Talon edestä alkoi monien satojen hehtaarien laajuinen maissipelto.)

- Mutta eihän se sinulle kuulu. Mitä vaivaa siitä on?

- Kuuluu se. En minä voi nukkua, kun pellossa on noin paljon maissia.

- Miten se sinun untasi häiritsee?

- Minun on kannettava joka yö pari kolme säkkiä maissintähkiä varastoon. Eihän sitä tiedä, mihin asti ne ensi vuonna maissin istuttavat, enkä minä vanha ihminen jaksa kantaa sitä pitkän matkan päästä. Kun se on tuossa nenän edessä, on käytettävä tilaisuutta hyväkseen.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun ihmettelin, paljonko hän mahtoi jo olla kerännyt pahan päivän varastoa. Täti otti lyhdyn käteensä ja vei minut vinttiin. Talo oli savitalo, jossa oli jyrkkä ulkokatto ja näin ollen korkeaan vinttiin mahtui paljon tavaraa. Mummo-parka oli kantanut sekä tuvan että kamarin päällykseen puolen metrin paksuiselta täyteen puolimärkiä maissintähkiä. Työnsin käteni niiden sisään.

- Höyryhän täältä lähtee. Ei auta vaikka kantaisit näitä kuinka, sillä ennen kevättä ne ovat kaikki lantana. Sinun täytyy ruveta ottamaan näitä vähitellen tuvan ja kamarin lattialle kuivumaan.

Mutta eihän hän sitä voinut tehdä. Talossa pistäytyvät vieraat olisivat nähneet ne.

Hän lupasi kuitenkin kuivatella niitä vähän kerrallaan uunin päällä, sillä hän oli suunnitellut kasvattavansa niillä pari kolme sikaa.

Kovat syyssateet olivat sinä vuonna tulleet aikaisin ja tehneet pellot niin upottaviksi, että maissia ei päässyt korjaamaan millään vetopelillä, ei hevosella eikä traktorilla. Sen vuoksi odotettiin, että sateet lakkaisivat ja maa vähän routisi, jolloin korjaaminen luonnistuisi, sillä maissintähkät eivät märkäne, jos ne ovat kiinni varressa. Tätikin sai tunnollensa rauhan ja unesta kiinni vasta sitten, kun viimeinen tähkä oli ajettu pellolta pois.

Ystäväni rakensi talon

Hyvä tuttavani, autonkuljettaja, ryhtyi rakentamaan omakotitaloa, tuollaista tyypillistä ukrainalaista savitaloa, jotka yleensä tehtiin talkoilla. Satakunta kylän mummoa kokoontui tekemään savesta ja oljista tiiliä koko talon tarpeiksi. Ne peitettiin oljilla ja kasteltiin aina välillä, etteivät päässeet kuivumaan. Niistä ladottiin kivijalan päälle n. 60 sentin vahvuista seinää puoli metriä kerrallaan, annettiin kuivua viikon verran ja jälleen tehtiin puoli metriä lisää.

Ystäväni oli saanut taloa varten valtion lainaa, mutta siitä huolimatta rakentaminen tuli tavallista kalliimmaksi ja sitä kesti kolmisen vuotta. Hän halusi taloonsa ehdottomasti peltikaton, sillä peltikatto on hyvinvoinnin ja vaurauden merkki. Omalta paikkakunnalta ei saanut ostaa peltiä. Hän lähti Moskovaan, mutta palasi kotiin nyreissään ilman peltiä. Tuttu tarina paksun lompakon kanssa suurkaupiinkiin tulevasta maalaisesta oli toistunut: ensin hieman juhlittiin, sitten varas vei rahat. Alkoi uusi kattorahojen säästäminen ja aikanaan hän sai peltikaton. Hän osti galvanoidusta pellistä valmistettuja pyykkipunkkia ja teki valtavan työn oikoessaan ne levyiksi.

Hänen taloonsa tehtiin myös lautalattia. Kauan hän ei kuitenkaan ennättänyt talostaan nauttia, sillä hän jäi peruuttavan auton takalaudan ja seinän väliin ja menetti henkensä. Kävin pari kuukautta pojan kuoleman jälkeen tervehtimässä hänen vanhempiaan, jotka asuivat vastavalmistuneessa talossa. Katsoin ihmeissäni lattiaa ja kysyin äidiltä:

- Muistanko minä väärin, mutta eikös tässä ollut puulattia?

- Oli puulattia, mutta se kopisi ja oli kova ja tuntui kylmältä ja sitä oli luututtava ja lakaistava joka päivä. Minä panin sen päälle saven.

- Savilattia tehdään siten, että ensin juntataan kymmenen sentin paksuudelta kosteaa savea tasaiseksi kerrokseksi. Pinnan silittämiseen käytetään savea, johon on sekoitettu pikkuisen hevosen lantaa ja ruumenia.

- Se on niin helppo pitää puhtaana, sanoi mummo. - Kerran viikossa otan mukiin vettä, hörppään siitä suuhuni ja puhallan sitten lattialle, johon se laskeutuu kuin pehmeä sade ja kostuttaa pinnan. Sitten lakaisen roskat pois. Jos saveen tulee halkeama, haen tieltä savea ja hevosenlantaa, sotken ne ruumenien kanssa ja pyyhkäisen halkeaman kiinni. Sitten levitän lattialle uudet oljet ja siinä on niin mukavan pehmoinen tassutella.

Meilläkin oli alkuvuosina savilattia, mutta kyllästyin kulkemaan purkkikourassa etsimässä tieltä hevosen lantaa, ja niinpä ostin tervapahvia, levitin sen savilattian päälle. Hankasin pahimman karkeuden pois ja maalasin punaiseksi. Samassa talossa asui kolme muuta perhettä ja vähän ajan päästä oli kaikilla samanlainen tervapahvilattia.

Odottamatta takaisin Suomeen

Vuosi alkoi hiljalleen painua loppuaan kohti ja vaikka olin vasta maaliskuussa palannut Suomesta, aloin jälleen ajatella lomamatkaa tänne. Helsingissä piti olla kesällä 1962 festivaalit ja suunnittelin ottavani kesäloman samaan aikaan. Puhuinkin siitä jo alustavasti miliisipäällikölle.

En kuitenkaan ollut ennättänyt ryhtyä hankkimaan viisumia, kun sain yllättäen sähkösanoman "äsä kuollut". Lopetin työt siihen paikkaan ja läksin soittamaan kaupungin lennättimestä veljelleni. Sanoin tulevani hautajaisiin.

Menin miliisipäällikön luo, mutta hän kehoitti minua lähtemään läänin pääkaupunkiin, sillä hän ei pystyisi toimimaan niin nopeasti, että pääsisin hautajaisiin. Seuraavana aamuna olin jo läänin korkeimmassa instanssissa selittämässä asiaani.

- Antakaa meille passinne ja muut paperit ja menkää kotiin odottamaan, ilmoitamme sitten, kun kuulemme jotakin, sanottiin.

- Jos menen kotiin, en kerkiä mihinkään hautajaisiin. Jos asia ei ala järjestyä tässä ja nyt heti, niin lähden Moskovaan Otto Ville Kuusisen puheille. Hän auttoi minua aikaisemminkin ja tekee sen varmasti nytkin.

Herrat katsoivat toisiinsa ja minuun, sitten sanoi kaikkein korkein herra:

- Tulkaa illalla kysymään.

Menin illalla, mutta valmista ei ollut. Kiovaan ja Moskovaan oli otettu yhteys, mutta vastausta ei ollut vielä tullut.

- Tulkaa aamulla.

En päässyt yöksi mihinkään hotelliin, sillä kaupungissa oli koko läänin kolhoosinjohtajien neuvottelupäivät ja hotellit varattu heille. Sattumalta muistin erään yliopistossa opiskelleen pojan, jonka osoitteen sain osoitetoimistosta. Hänen luokseen en kuitenkaan voinut jäädä, sillä samassa pienessä huoneessa asui monta poikaa, mutta hän oli urheiluohjaaja ja päästi minut voimistelusaliin, missä nukuin yöni painimattojen päällä.

Aamulla menin jälleen miliisiupseereitten puheille, vastaus oli yhä sama kuin eilen. Kun näytti siltä, että minun oli odotettava vieläkin yli yön, sanoin etten millään viitsisi olla siellä voimistelusalissa, kun se oli kylmäkin. Silloin eversti tarttui puhelimeen, soitti yhteen hotelliin ja minulle järjestyi heti huone.

Kolme vuorokautta meni läänin pääkaupungissa, kolmantena päivänä kello oli jo viisi ja virkailijat yhä vain odottivat vastausta Moskovasta, vaikka virka-aika oli jo päättynyt. Viisitoista minuuttia yli viisi tuli sihteeri sanomaan, että selvä on ja kutsui minut everstin luo ja siinä silmieni edessä leimattiin passiini viisumi. Saman tien läksin Kiovaan ja siltä lentäen Leningradiin. Olin lähtenyt kotoa jo siltä varalta, että jatkan Suomeen yhtä kyytiä. Matkaa varten olin ottanut mukaani hienon turkkini ja alusvaatekerran. Sähkötin kotiin, että paperit olivat kunnossa ja että olin jo matkalla.

Kiovassa ostin uudet kengät ja menin sen jälkeen pankkiin vaihtamaan rahaa. Kassassa, missä vaidettiion Suomen markkoja, istui nuori vaalea neiti, jolla anoin toiselta luukulta saamani dokumentit. Hän vilkaisi niitä ja pyysi minua odottamaan, mutta kun selitin, että minulla oli kiire lentokentälle, hän antoi heti kouraani nipun rahaa.

Olin kuin tasapainotaiteilija: oli ikävä Ukrainaan, mutta oli ikävä lähteä pois Suomesta.
Kuudessa vuodessa on tyttärestä kehittynyt viehättävä nuori nainen, joka tässä poseeraa ystävättärien kera..

Läksin ulos ja vasta pankin edessä kadulla aloin työntää niitä lompakkooni, kun huomasin, että eiväthän ne olleetkaan mitään Suomen markkoja. Sen verransain selvää, että niissä oli England ja punta ja kuningattaren kuva. Kävelin pankin edessä turkki päällä ja puntanippu kädessä ja laskin niitä uudelleen ja tulin siihen tulokseen, että markkojen sijasta olin saanut saman verran puntia. En tiennyt, oliko punta arvokkaampi kuin markka, enkä sitä kelpaisiko punta edes Suomessa. Menin takaisin pankkiin ja silloin silmäni osuivat tauluun, jossa oli eri maiden rahojen kurssit ja siitä näin, että punta oli tuhannen Suomen markan paikkeilla. Menin takaisin ulos ja mietin mitä teen, mutta sitten rohkaisin mieleni ja menin takaisin samalle luukulle, jossa olin ollut ennen kassassa käyntiä. Löin puntani luukulle ja kysyin minua palvelleelta rouvalta, että mitähän se tyttö tuolla kassassa tarkoitti, kun antoi minulle markkojen sijasta näitä. Kun rouva näki punnat hän valahti ihan kalpeaksi, puuttui vain ettei hän pyörtynyt siinä silmieni edessä. Hän otti rahat ja lähti kassaan ja kun tyttö näki punnat hänen naamansa meni vielä valjummaksi kuin rouvan.

Sain Suomen markkoja kuten halusinkin ja tyttö kiitti minua kädestä pitäen siitä, että olin tuonut punnat takaisin. Mukava kai olisi ollut minunkin pitää ne rahat, mutta siitä olsi saattanut tulla itsekullekin niin ikävät jälkiseuraukset, että on parempi vain muistella, kuinka kerran elämässäni olen pidellyt kädessäni huikeaa rahasummaa.

Lensin Leningradiin ja siitä jatkoin junalla. Isän hautajaisia oli siirretty sen verran, että ennätin mukaan.

Näin siinä sitten kävi

Olin saanut kuukauden loman ja hautajaisten jälkeen olin kotona pari viikkoa, sitten tulin Helsinkiin. Oli ikävä jo perhettä, mutta toisaalta oli ikävä lähteä Suomesta. Sen jälkeen kun olin vuotta aikaisemmin ollut lomalla Suomessa, oli minua alkanut vaivata yhä pahempi ja pahempi koti-ikävä. Nyt en tiennyt mitä tehdä. Olin kuin tasapainotaiteilija narulla. Koskaan aikaisemmin en ollut ajatellut Suomeen muuttoa. Olin kotiutunut Ukrainaan, siellä olivat ystävät, työpaikka, koti. Vaimon kanssa ei ollut koskaan ollut puhettakaan mahdollisuudesta, että muuttaisin Suomeen. Toisaalta tiesin, että jos jäisin tänne, jäisin, sillä vaimo oli sanonut monta kertaa, että hän ei lähde Ukrainasta mihinkään, siellä on hänen sukunsa asunut iät kaiket, siellä hänen lapsensakin juuret ovat.

Mutta Suomessakaan ei ollut hyvä olla. Täällä olin työtön, eikä minulla ollut rahaa. Tosin en ollut päässyt ajatuksissani vielä näinkään pitkälle, kun tapasin Helsingissä erään ensisen juhlimistuulella olevan kaverin, joka oli juuri enonnut vaimostaan ja jolla oli runsaasti rahaa. Yhdessä vietimme aikaa, istuimme ravintoloissa ja nukuimme matkustajakodissa. Yhdessä ihmettelimme maailman menoa, otimme osaa toistemme murheisiin ja yhtäkkiä huomasin kaksi viikkoa kuluneen. Kun kerran oli mennyt päivä liikaa menköön, toinenkin, Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä mutkikkaammaksi tuli lähtö.

Niin päivistä tuli viikkoja, kuukausia, vuosia, sain hyvän työpaikan. Samalla matkalla olen vieläkin. Joskus tuntuu siltä, että minulla on kaksi kotimaata: Suomi ja Ukraina. Kuulaun tavallaan molempiin ja ajan kuluessa häipyvät ikävät asiat mielestä ja vain hauskat nousevat esiin.

En muistele 17 vuoden pituiseksi venähtänyttä Neuvostoliiton matkaa mitenkään pahalla. Vankileirivuodet ja alkuajat vapaudessa olivat hieman kehnonlaiset, mutta missäpä ei sodan jälkeen olisi ollut tiukkaa. Lisäksi en puhunut maan kieltä enkä tuntenut tapoja. Loppupuolella elämä sujui oikein mukavasti, ja halulla menen vielä joskus käymään siellä.

Opiksihan sekin matka oli.

LOPPU

Tämän sedästään kertovan lehtijutun lähetti Tarmo Huttunen huhtikuussa 2019.

**************

 

Elämänohjeita Huttusille savoksi                            

 

Seuraavat sutkaukset on poimittu Savon Sanomien Kodin kalenterista 2013.

 
- Ihastelemalla oppii enemmän, ku arvostelemalla.
 
- Joskus kun haluat suaha viimesen sanan, sanoppa että:
  "Sinä taejattii olla oekeessa".
 
- Siinäpä oes ruamit, ja taalukii on ennee mualoomista vaella valamis.
 
- Linnunpoeka hyppee, ku se luottaa siipiisä – sopuli hyppee, ku muuttii kerra hyppii.
 
- Melekein vihaks pistää, ku muistaa, että myönteisesti voep 
  aatella ihan yhtä heleposti ku kielteisestikkii.
 
- Meijän pitäs olla halukkaeta hylykeemään se elämä, jota myö 
  on suunniteltu. Sitten voes ellee sitä elämätä, joka meitä outtaa.
 
- Jotkii onnistuu elämässä, ku kohtalo on niin miärännä; usseemmat 
  kuitennii pärjee, ku ovat ihan ite niin piättäneet.
 
- Mikä laalamalla tulloo, se visloomalla muistiin männöö.
 
- Aatoksestaes et piäse erroon aattelemalla sitä. Se pittää vaehtoo toeseen.
 
- Alakoo voep, vaekka ei oes mittää.
 
- Varo arvuuttelua. Se suattaa valavottoo yönseutuna.
 
- Jos et tiijjä, niin kysy.
 
- Toeset ellää, toeset ovat vua olemassa.
 
- Piätään se tikkakii joka päevä tarvihtoo.
 
- Se mitä itelles sanot, on totta. Ihan sama oljko se se sitä eli ei.
 
- Niitä pöllyyksiä eniten kattuu, mittee ee tullu tehtyä, ku oes ollu mahollissuus.
 
- Syntipukki löötyy kyllä aena.
 
- Sepä ku ee tiennä, ettei voe tehä, niin ee kun ruoja mänj ja tek vuan.
 
- Lyyvvä tärräätäppä ällikällä ihtes.
 
- Kokemusta tulloo piätöksistä, piättämättövyyvestä ee tule ku jossittelua.
 
- Tyhjästä voep alakoo, tietämättä mitenkä männöö loppuun. Kyllä ne konstit matkalla löytyy.
 
- Jos et pysty tekemään sitä hyvvee, mitä tahtosit, tie ees se mihin pystyt.
 
- Vaekka kuinka vähättelisit, nii et sinä ite siitä kasva.
 
- Jos meinoot männä turvalles, niin hihkase, että "tanssia tässä meinasin".
 
- Elämä on meleko tympeee näätelmä, jos juoni ee ihteesä kiinnosta.

 

 

Seuraavat lainaukset ovat Juhani Huttusen teoksesta Sukua ja muisteluksia jälkipolville (2011).

 

- Ikkee tulloo, vuan ee vanahaks tarvihe tulla.

 

- Huominen on monesti viikon kiireisin päevä.

 

- Koppoo kiinni tästä päevästä - huomisella on omat kahvasa.

 

- Murheen kantaa yksinnii, vuan illoon pittää olla kaks.

 

- Ne tekköö, jotka ossoo - jotka ee ossoo, ne arvostelloo.

 

- Et ossoo naatiskella jootilaasuuvesta, jos sulla ee oo paljo töetä.

 

- Jos et opettele naaramaan vaekeuksilles, niin mille sitten vanahana naarat.

 

- Naara itelles ennen kun muut kerkijää.

 

- Turha hättäely ja voohoelu on mielikuvituksen puutetta.

 

- Menestys on kuin pieru - muu kuin oma ee hyvälle haese.

 

- Jos ymmärrät kaeken, oot varmasti käsittännä viärin.

 

- Anna kaekkes, vua elä periks.

 

- Kompastelu voep estee kuatumisen.

 

- Jos mieles tyhjenöö, elä unneuta katkasta iäntäs.

 

- Lukemalla ee uimaa opi, vetteen se on mäntävä.

 

- Misteepä sen tietää, mihin pystyy, ennen kun kokkeeloo.

 

- Rahalla et voe ostoo ystäviä, mutta suatpaha tasokkaeta vihollisia.

 

 

Kirkkoherran taimitarha 

 

Niilo Aleksanteri Huttunen (1873-1941) oli elämänsä viimeisessä vaiheessa Liperin kirkkoherra. Hänen kerrotaan aloittaneen kesäpäivänsä aamukävelyllä viinimarjatarhassa. Eräänä aamuna kirkkoherra löysi marjapensaan alle sammahtaneen miehen. Kirkkoherra herätti miehen keppinsä kärjellä tökkien ja kysyi "Kuka siä olet". " taimi olen sun tarhassas" kuului vastaus. "Taidat olla tarhani rikkaruoho" kirkkoherra vastasi.

 

Tämän tarinan on muistiin merkinnyt Pertti Huttunen Oulusta.

 

Robert Huttusen ylösnousemuksen siirtyminen       

 

Raahen lähellä Saloisissa eli 1900-luvun alkuvuosina Robert Huttunen.  Hän eli aikansa ja kuoli ajallaan. Robert Huttusta haudattaessa Saloisten pappi hiukan erehtyi pyhissä luvuissaan ja sanoi suunnilleen näin: "Robert Huttunen, maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, mutta Jeesus, meidän vapahtajamme on herättävä sinut kuolleista kolmantena päivänä". Lukkari huomasi erehdyksen ja muistutti kirkkoherraa siitä, että vain Jeesus herätettiin kolmantena päivänä, mutta kuolevaiset ihmiset herätetään vasta viimeisenä päivänä. Kirkkopalvelija ilmeisesti pelkäsi pyhän sakramentin menettäneen voimansa teologisen virheen vuoksi. Kirkkoherra ei masentunut; "Tämä homma hoidetaan" hän sanoi, kääntyi Robert Huttusen hautaan päin ja virkkoi juhlallisesti: "Elä sinäkään Roope koikoile haudastasi ylös ennen viimeistä päivää!" Homma oli hoidettu ja Robert Huttunen odottaa vieläkin haudassaan viimeistä päivää.

 

Tämän hieman höystetyn tarinan kuulin Raahen rautaruukin metallimiehiltä 1980-luvulla, jolloin kirjoitin Rautaruukin Ammattiosasto 200:n historiaa. En ole tarkistanut kirkonkirjoista, elikö Saloisissa todellinen Robert Huttunen niminen mies. Todennäköisesti eli. Jos ei ole elänyt, on juttu ainakin hyvin sepitetty. Tarinan todenmukaisuuteen viittaa sen päähenkilön harvinainen nimi: Pohjanmaan rannikkotasangolla oli hyvin harvassa Huttusia, Robert Huttusista puhumattakaan.

 

Kertoi Pertti Huttunen Oulusta.

 

"Rommaanin kiäntämine"                         

 

Tapahtui eräässä pohjoissavolaisessa keskussairaalassa:

 

Johtava ylilääkäri oli juuri aloittanut tärkeän kokouksen,

kun hänen sihteerinsä tuli kokoushuoneeseen ja pyysi

kovasti anteeksi häiriötä Asiaa oli puheenjohtajalle, joka

oli naistentautien erikoislääkäri. ”Voisiko tohtori

männä heti appuun. Olis hyvin kiireellinen tappaus.”

Ylilääkäri keskeytti kokouksen: ”Pietäämpä pien taako. Tulen ihan kohta.”

 

Niin hän kiirehti synnytysosastolle lasta odottavan romaaniäidin luo.

Oli nimittäin vaarana perätilasynnytys.

 

Kohta ylilääkäri palasikin jatkamaan kokousta todeten vain:

”Harva se on kiäntännä rommaania viijessätoista minnuutissa”.

 

Tämän tarinan kertoi eräs paikalla ollut Huttunen. Liekö totta?

 

Tarinoita Rutakon seudun asuttamisesta Ylä-Savosta 1500-luvulta

Eräs Tuovinen oli ihmetellyt vesistön alajuoksulla ohi virtaavia lastuja, ja oli hän lähtenyt ottamaan selkoa, mistä ne olivat peräisin ja tuli nykyisen Rutakon seudulle ja tapasi siellä naapurin, Huttusen. Kun välimatka oli noin 30 nykyistä kilometriä, ei Tuovisen ja Huttusen välillä syntynyt suurempaa riitaa alueista, vaikka Tuovinen epäsi Huttusen kalastelemasta Nurmijoen vesistössä. – Mainittu Huttunen oli laajan ′Huttulan sukukunnan ′ samoin kuin Rönkkö ′Rönkkölän sukukunnan′ luoja. Molemmat olivat ′Rutakon ruhtinaskunnan ′ alkajia.

.. oli tullut eräs Huttunen ensin Iisalmen Sonkajärven kylään ns. Saviniemelle Vesannon seurakunnasta; sitten (oli tullut) samaa sukua saman järven rannalle salmen toiselle puolelle ns. Huuhkajanniemelle. Huuhkajan Huttusella (oli) ollut sitten vain tyttäriä, eikä yhtään poikaa. Siihen (oli) tullut sitten pyrkimään (Huttuselle) vävyksi eräs Rönkkö nykyisestä Kuopion pitäjän Pöljän kylästä. Huuhkajan Huttunen oli lahjoittanut vävylleen koko omaisuutensa. Tämä vävy (oli) sitten syynännyt appensa antaman maan ja merkinnyt rajat. Näitä rajoja juostessa (oli) tältä Rönköltä hajonnut kahet housut. Sitten kun oli ympäriinsä saanut merkityksi, oli sanonut: ′On minun pojalleni nyt maata ′.

Lähde: Santeri Rissanen: Iisalmen entisen pitäjän historia, Kuopio 1927                   

Laittoman kunnan asiakirjat kertovat                              

 

Vuosi 1976 oli Rutakkolaisittain ajatellen eräänlainen merkkivuosi. Silloin nimittäin tuli kuluneeksi tasan sata vuotta ensimmäisen kauppaliikkeen perustamisesta Rutakon Rukoushuonekuntaan, kansanomaisesti "Rutakon Ruhtinaskuntaan" (Rutakko oli Sonkajärven alueella vuosina 1872-1906 toiminut laiton kunta). Tuota merkkivuotta ei juhlittu, eikä kai ollut tarpeenkaan. Perin vaatimaton ja näkyviä jälkiä jättämätön kun tuo uranuurtajan yritys oli, ja sen perustajakin odottaa "viimeistä tuomiotaan" tuntemattomana tuolla Sonkäjärven köyhien rivihaudassa muiden vertaistensa joukossa. Mutta ehkä on paikallaan muistella kyseistä tapausta. Ehkä se on myös jonkinlainen muistutus nykyajan vaikeuksissa kamppaileville yrittäjille siitä, että ei helppoa ollut ennenkään.

 

Tämä historiallinen tapahtuma sattui siis vuonna 1876, kun silloinen Rutakon Ruhtinaskunnan oltermanni Paavo Ruotsalainen kirjoitti seuraavan "Arentti Kontrahin":

 

"Myö Tuomas, David ja Jahvet Rönköt annamme tämän kautta Iisalmen pitäjäässä Rutakon Rukoushuoneseurakunnasa ja Rutakon kyläsä omistamamme Ostolaniemestä perintömaitamme N:o 10-tä vuotuista arenttia vastaan pitäjään Räätälille Pekka Niskaselle Pajapellon laijasta maantien varresta siitä kohin jossa hänen entinen Kartanonsa on, johon hään saapi maa-alaa kaikkiaan kaksikymmentä syltä pitkältä ja kymmenen syltäleveeltä, jossa saakoon vapaasti harjoittaa kauppa liikettä viitenä vuodena, lukien 23 päivästä kuluvaa Huhtikuuta seuraavia puheita vastaan: .."

 

Ja sitten seuraa nuo "välipuheet", jossa arenttia pitää maksaa 50 markkaa siten, että joka vuosi maksetaan 10 markkaa ja että "tämän kontrahin aikana eikä sen loputtuakaan siota itseämme mihinkään nimellisiin maksamisiin" ja että "kontrahin loputtua saa asuja huoneensa vielä ja itse pitää."

 

Sellaiset olivat ehdot, jotka Johan Kettunen ja Oskar Keränen puumerkillään todistivat. Näin syntyi ensimmäinen kauppapuoti Rutakolle "pitäjään Räätälin" toimesta. Millainen tämä viiden vuoden päästä pois vietävä kauppahuone oli, sitä eivät asiakirjat kerro, mutta ilmeisestikään se ei ollut mikään "supermarketti". Varmaankin sieltä rutakkolaiset ainakin saivat niin "Vennään lehteä" (piipputupakkaa) kuin suolaa ja toppasokeria vähintään samaan hintaan kuin Iisalmesta tai peräti Oulusta hakemalla.

 

Pää liiketoiminalle oli siis Rutakolle aukaistu. Mutta niin kuin niin usein tapahtuu, että uranuurtaja uupuu, kävi tässäkin tapauksessa. Uupunut kauppias ja sittemmin kunnanhoidokki vietiin aikanaan Sonkakankaan köyhien rivihautaan. Eikä edes toisen yrittäjän Jurtin osa ollut sen kehuttavampi.

 

Vasta kolmas, eräs Koirakoskelta Jyrkän Ruukille kauppa-apulaiseksi soutanut yrittävä ja neuvokas nuori mies onnistui tuolla "Pajapellon kaupan" pidossa jotenkuten. — Mutta hänellä olikin jo enemmän edellytyksiä, sillä mies osasi sekä lukea että kirjoittaa päätellen hänen vallan laaja-alaista tekstiä sisältäneestä kirjastostaan: Laki- ja Valtiotieteitten käsikirjoista hienoimpaan ajan lyriikkaan saakka — ihmeellinen skaala kyläkauppiasta ajatellen.

 

Kuka oli sitten tuo kolmas uran aukaisija Pekka Nissinen? Siitä tiesi jotain kertoa hänen pojan poikansa, kaikkien Sonkajärveläisten tuntema Nissis-Lassi, kunnallismies ja patriootti, joka jo keväällä 18 poikajoukossa "luutnantiksi" ylennettynä piti Matomäellä puheita isänmaalle ja vahtasi muiden isompien mukana puupyssynsä kanssa vanhalla koululla vangittuja venäläisiä sotilaita.

 

Naureskeli näitä muistellessaan ja tuumasi, että mikäs ihme se hänelle oli, kun hän kuului näin ollen peräti porvarissäätyyn. "Kuulun siihen, vaikka olenkin syntynyt Puomilan saunassa ja asunut lapsuudessani niin Sirviön jo silloin hylätyssä savupirtissä (joka oli nykyisen Sirviön seutuvilla) neljän muun perheen kanssa kuin Rönkkölän savusaunassakin, kunnes saimme ihan ihka oman mökköröisemme tuonne liki nykyistä kotiamme Jämäkkämäen alle."

 

Paljon Lassikaan ei siis ukista muista, mutta jotain kuitenkin. Muistaa kuinka hän oli äitinsä mukana joskus käymässä kunnanhoidokkina olevan ukkinsa luona, ja kuinka he veivät mukanaan kahvia, jota juodessaan ukki onnellisena sängyn laidalla istuen hieroi polviaan tuumaten, että "Voe voe kun tekköö hyvvee tuo kahvi. Se tuntuu ihan polovissa asti."

 

Mutta kuin kostein silmin muistaa Lassi senkin, kun tuli tieto ukin poislähdöstä. Kuinka vanhempi Renne-veli kyhäsi ukille arkun "Läheniemen" pirtissä ja kuinka he noutivat ukin eräästä Harvan kylän talosta, jossa hän oli viimeksi ruotiukkona ollut. Ja varmastikin mieleen jääpä ja pientä poikaa riipaiseva oli sitten sekin näky, mikä siellä häntä kohtasi, kun ukki makasi aitassa laudalla. Makasi ilkosen alastomana. Riisuttuna lopullisesti siihen asuun, missä oli maailmaan tullutkin.

 

Näin traaginen oli kaikessa lyhykäisyydessään tämän ensimmäisen rutakkolaisen "porvarin" elämän loppuvaiheet. Miehen, joka oli omalla tavallaan uranuurtaja täällä Rutakon Ruhtinaskunnassa, aikana, jolloin maa oli vielä Suuren Itäisen Naapurin, Tsaarin alaisena Suomen Suuriruhtinaskuntana, jolloin ei vielä ollut vanhustentaloja eikä maksettu kansaneläkettä — jos kohta ei aina liioin verojakaan.

 

(Tämän lehtijutun todellisesta Huttuspitäjästä, Sonkajärvestä kirjoitti Unto Kumpulainen 14.2.-77)

 

Noitavainoa Puumalassa 1660-luvulta

 

Puumalasta ei historiankirjoista Huttusia löydy vielä 1561, 1646, 1660, 1664 (tosin Antero Pelkonen on aikanaan sijoittanut erään Huttusen asuinpaikan 1664 Ollilan kylän  Otansaloon eli Ota- eli Otamasaloon Puumalan eteläosiin). Mutta varsin pian he Puumalaankin ilmaantuvat, sillä pitäjänhistoriankirja tietää kertoa paristakin Huttusesta 1600-luvulta:

 

Syksyllä 1669 pidettiin oikeudenkäynti, jossa Puumalan papisto syytti Lauri (Juhon poika) Huttusta kahden vuoden takaisista kosketuksista pimeyden maailmaan. Huttunen oli kuulemma vuoden 1667 suuren kuivuuden aikana sanonut, että "1000 pirua toisi auringon niin alas, että se polttaisi kuusenlatvat tai piilottaisi sen niin, ettei sitä koskaan voisi nähdä." Edelleen sanottiin Huttusen väittäneen, "että tuhat pirua saisi viedä hänet itsensä niin, että seitsemän pappia saisi kuuluttaa hänen jälkeensä". Samoin hän oli pyytänyt, että jos piru antaisi hänen kyntää ja kylvää rauhassa, hän antaisi pirulle puolet ensimmäisestä riihestä, jonka tulisi puimaan. Huttusta syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli toivonut peräti tuhannen perkeleen ryömivän Puumalan pappien luo ripille ja anomaan anteeksi perkeleellisyyttään.

 

Naapuristosta löytyi miehiä, jotka olivat valmiita syytökset todistamaan. Huttunen itse vetosi siihen, että "hänen koko sukunsa oli ollut heikkomielistä", ja jos hän oli sanonut jotain sellaista, mistä häntä syytettiin, se oli tapahtunut hengen heikkoudesta. Myös jotkut naapurit todistivat Huttusen olleen välillä "päästään heikko". Vastatodistukset eivät kuitenkaan auttaneet. Elettiin noitavainojen aikaa, ja Huttunen tuomittiin polttoroviolle. Asia kuitenkin vietiin hovioikeuteen. Miten Huttuselle lopulta kävi, ei ole tiedossa.

 

Toinen puumalalainen Huttunen, Hannu (Matin poika) taas kunnostautui päinvastaisissa töissä. Hän johti rakennusmestarina ainakin 1671 Puumalan kirkon rakennus- ja korjaustöitä.

 

Kolmas varhainen Huttunen, josta kirja kertoo, oli Tuomas Huttunen, joka vuonna 1710 sairastui ruttoon ollessaan kuljettamassa jyviä Viipurin lähellä. Taudin hän oli saanut varmasti jo Puumalassa. Jyvien kohtalona oli polttaminen.

 

(Lainaus on Jarmo Paikkalan kirjasta Huttusten suku 1C

  

Tarinoita Olavinlinnan liepeiltä

 

Tarina Olavinlinnan muuriin haudatusta neidosta lienee tunnetuin. Tarinasta on tehty myös haikeankaunis laulu, Balladi Olavinlinnasta. Sen sävelsi Erkki Melakoski ja lauloi levylle Annikki Tähti 1956. Tarinasta on monia versioita, tässä yksi: Ruotsalaisen linnanherran kaunis tytär Ingnel oli rakastunut erääseen venäläispiirittäjien joukoissa palvelleeseen upseeriin. Ingnel avasi rakkaalleen linnan portit, jolloin sisään hyökkäsi venäläisarmeija. Hyökkäys kuitenkin saatiin torjuttua, mutta kavalan neidon loppu oli surullinen. Linnanneito haudattiin elävältä linnan muuriin. Tarinan mukaan hautapaikasta versoi sitten tytön viattomuudesta kertonut pihlaja. Tarina sai osakseen tiettyä uskottavuutta - ainakin myöhemmin, sillä muurin kyljessä todella kasvoi pieni sitkeä pihlaja. Se putosi kaiketi lahonneiden juurtensa vuoksi vasta 1950-luvulla.

 

Olavinlinnaan liittyy myös tarinoita salaisista maan- ja vedenalaisista käytävistä, joiden kautta linnaan saattoi ulkopuolelta päästä varsin kaukaakin. Salakäytäviä on kerrottu olleen linnan ja Tallisaaren sekä Kyrönniemen välillä. Monet ovat kertoneet jopa kulkeneensa jonkin matkaa tunnelia pitkin kohti linnaa, mutta sen huono kunto tai ummehtunut ilma oli keskeyttänyt kulkuyrityksen. Jopa sukeltajat ovat yrittäneet etsiä salakäytävää. Mielikuvat linnaan johtavasta tunnelista ovat ilmeisesti syntyneet Tallisaaressa olleiden rakennusten kellareista.

 

Historioitsija Olaus Magnus kirjoitti Linnan vaiheista Pohjoismaisten kansojen historiaa käsittelevässä kirjassaan Historia de gentibus septentrionalibus (v. 1555). Kirjailijan aikalaisten maailmankäsitys on ollut hyvin erilainen kuin nykyihmisillä. Niinpä Olaus Magnus on sisällyttänyt kirjaansa myös tarinoita, joiden historialliseen totuuspohjaan osaavat nykyihmiset suhtautua 'ymmärtävästi hymyillen'.

 

Olaus Magnuksen mukaan Suomen kaukaisimmassa kolkassa sijaitsi taidokkaasti rakennettu linna nimeltään Uusi linna (Nyslott). Linnan ympärillä virtasi syvä ja voimakas virta. Virran syvyys värjäsi veden mustaksi, ja siinä uivat kalatkin olivat mustia. Pyöreällä kalliosaarella sijaitsevaan linnaan johti länsipuolelta vain yksi silta. Se nostettiin yöksi ylös vinttureiden avulla. Olaus Magnus kertoo myös onnettomuuksia ennustavasta Vetehisestä. Jos äkkikuolema oli uhkaamassa linnan päällikköä, niin virrasta nousi harppua soittava Vetehinen. Hän kertoo myös virran rannoilla liikkuvista peikoista ja muista kummajaisista.

 

Huttusista tunnetun Säämingin kirkonkirjat kertovat

 

Tarina Olavinlinnan mustasta oinaasta eli pässistä on myös kuuluisa. Linnassa oli tapana jo alusta lähtien pitää elättipässiä. Viimeisin linnan pässi hukkui virtaan vuonna 1728. Tämä asia mainitaan erityisesti jopa Säämingin kirkonkirjoissa. Nykyään tästä pässistä muistuttaa Tallisaaressa sijaitseva kuvanveistäjä Anton Ravander-Rauaksen Linnanpässi-veistos. Linnanpässin kerrotaan ainakin kerran pelastaneen Olavinlinnan venäläispiirittäjiltä. Eräänä yönä hyökkääjät kiipesivät pimeyden turvin tikapuita pitkin kohti muurinharjannetta. Yllättäen pimeydestä ilmestyi muurille heidän eteensä hirvittävä kuvatus. Valtausta yrittäneet venäläiset säikähtivät pässiä luullen itse pirun tulleen linnaa puolustamaan. Venäläisten kerrotaan paenneen paikalta kauhun vallassa.

(Toim. MOH 2012)

 

JUHO-UKELI

 

Isäni isä Juho Heikki Huttunen syntyi 3.5.1860 Kajaanin Murtomäen kylässä Halmetmäen kruununtorpan poikana. 1860-luvun lopun suurina nälkävuosina hänen isänsä kuoli 31-vuotiaana, isoisänsä 62-vuotiaana ja pikkusiskonsa pariviikkoisena. Juho jäi siten 7-vuotiaana kaksistaan äitinsä kanssa. Torpan tilukset käsittivät 1.137 ha, pääasiassa suota. Torpasta jouduttiin luopumaan. Sen jälkeen Juho kierteli äitinsä kanssa talosta taloon tilapäistöitä tehden. Kerran he olivat kulkeutuneet jopa Viipuriin asti, mistä heidät kuitenkin "ruununkyyvillä" palautettiin takaisin Kainuuseen, siis irtolaisina.

 

Juhosta varttui roteva mies. Hän oli aikalaisekseen jättiläinen, n. 185-senttinen, ja tunnettu voimistaan. Hänestä tuli itseoppinut kirvesmies. Hän oli rakentamassa rautatietäkin Kajaaniin 1903-1904. Kirjoittamaan hän ei ehtinyt opiskella, lukemaan hän kylläkin oppi. Juho avioitui ja lapsia syntyi kymmenen. Heistä kolme kuoli alle kouluikäisinä, tosin koulua ei Kainuun perukoilla silloin käyty.

 

Juho-Ukeli kuoli 5.2.1951, siis yli 90-vuotiaana. V. 1945 syntyneenä muistan hänet. Kovin monta kertaa emme valitettavasti ehtineet tavata, koska välimatka oli parisataa kilometriä. Ukeli oli vaikuttava hahmo kokonsa ja pitkän elämänkokemuksensa vuoksi. Vaikka hän olikin karu ja kovan elämän kokenut, hänellä oli myös herkät puolensa: hän oli mm. opettanut isosiskolleni kirjaimia lehtiotsikoista. Ukeli oli hyvin terve. Vain kerran pitkän elämänsä aikana hän oli käynyt lääkärissä. Pojalta oli metsätöissä irronnut kirveenterä ja lentänyt Ukelin rinnuksille. Tuon haavan hän oli käynyt paikkauttamassa Kajaanissa. Ukeli oli viimeisenä elinpäivänään käynyt ulkohuusissa, joka kainuulaisen tavan mukaan sijaitsi navetan katonrajassa, jyrkkien portaitten päässä. Seuraavana aamuna oli vähän nuorempi mummoni ihmetellyt, kun Ukeli ei nousekaan aamukahville. Ukeli oli nukkunut yöllä pois.

 

Ukeli-nimike sopi isoisälleni erinomaisesti. Se oli hieman harvinainen. Isoisäni antoi nimitykselle persoonallaan oman sisältönsä. Kielellisesti nimike on lähellä ukkelia - hieman hassunkurista ukkoa - mikä antaa Ukelille pientä pehmeyttä. Ainakin isoisäni kohdalla Ukeli-nimike antoi kuitenkin kuvan vanhasta, vakaasta ja turvallisesta suvun tervaskannosta.

 

Lohja 15.11.2006, Reino Huttunen

 

ISOVIHA

 

Venäjä oli lyönyt Ruotsin Pultavassa 1709. Tie oli auki myös Karjalankannaksen ja koko Suomen valloittamiseen. Pietari Suuri oli antanut määräyksen Pohjanmaan systemaattisesta hävittämisestä ja autioittamisesta, jota kasakkapartiot uskollisesti toteuttivat. Alkoi miehityksen ja terrorin aika (1713 - 1721), josta käytetään nimeä isoviha (päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721). Kajaanin linna oli ainoa vapaa paikka Suomessa, mutta sekin jouduttiin jättämään viholliselle ja joka räjäytettiin tai räjähti v. 1716.

Isovian aikaa nimitettiin joskus myös vanhan vainon ajaksi.

 

Tässä kaksi muistitietoa tuolta ajoilta:

 

Pikkusen isosta wihasta

 

Tämä kertomus löytyi SKS:n arkistosta.

Kertojana on ollut edellä mainitun Reino Huttusen isoisä "Juho-Ukeli".

 

Sillon muinossa ison wihan aikana oli oltu warullaan Wenäläispartin tulosta. Wenäinniemen talossa jo oli aikoja ennen waimot ja lapset viety sydän maan metsä saunaan joka oli sitä varden tehty ja sinnehän ne oli kaikki muutkin irtain tavara rihmutkin viety ja niin oli miehet jääneet taloa vahtiin wenäläisiltä niin oli kerta muutamana päivänä alkanut kuulua kävelyn jytinää niin talon miehet oli juosseet pakoon lähiseen näreikö metsään katsomaan wenäläisden tuloa niin oli tullut hetikohta suuri wenäläis partti ja ne oli ollu hiljaa taloon tulevinaan ja sittä taloon lähelle tultuaan olivat töytänneet kaikki yhtäkkiä joka huoneen ovelle ja oli alkaneet visinteerata että mitä löytäisivät van tyhjään eihän niissä ollu mitään kuin niistä oli jo ennen tavarat viety pois ne sittä vetäysivät huoneista yksin ulos ja polisivat ja keräsivät halon kapaleita ja panivat saunan lämmite

 

ja sittä saunan lämmitessä tunkeutuvat kahteen pirttiin jotka pirtit oli ihan vastakkain toistensa kansa eikuin kaitanen porstua olihan vain välissä ja niin pirtistä pitäin oli aina jotku kulkenu lämpievätä saunaa kahtomassa ja olivat laittaneet sauna veen ja sittä olivat kylpeneet niin sittä kylvettyä olivat syöneet ja sittä oli kokoutuneet kartanolle polisemaan niin oli heidän päällikkönsä jota olivat talokiksi kuhtuneet seisonut vähän luonaan ja oli puhunut niin että sen oli kuullut lähellä näreikössä olevat kuunteliat että (a miähet kuulkoa myö olemma väsyksissä valvonehet monta vuorokautta niin me rupeamma levähtämäh ja ruvetkaa joku vahtimah että saahah rauhas huoletik nukkua joka miäs)

 

ja niin oli venäläiset mäneksineet pirttiin toinen toisesa perään ja olivat lausta hakeneet kymmeniä rukiin olki kupoja ja niin oli kumpii pirtti olkia levitetty lattialle polvea myöten johon sittä letausivat (?) maata joita oli kumpii pirtti ihan täynnä ja yksi venäläinen oli noussut pirtin katolle wahtaamaan, niin talon miehet olivat metässä tehneet vankan hirsi pönkän joka passasi pirtin ovesta toisen pirtin oveen waan sen pituus oli vasta serssittävänä kuin ne summassa sitä pönkkää tekivät aina panivat arpaa että millonka pönkkä puu on pituuteltaan passaava pirtin ovesta toisen pirtin oveen asti ja viimen arpa nousi niin sittä sen pönkän lyhentäminen heitettiin

 

sittä alkovat tuumata että miden sitä pönkkää lähtään viemään ehken ne nyt jo wenäläiset ovat nukkuneet ja niin tuumasivat että viijää puiden suojassa ja niin joka mies paitsi kaksi miestä, olivat hakanneet hyvin tuuhean näreen ja kaikki näre miehet olivat ottaneet näreen käteesä ja asettautuneet ihan rinnakkaan seisomaan ja sittä olivat laittaneet näreensä pystyyn joita olivat edessään suojanaan kannattaneet ja niin olivat rivissä hiljalleen lähteneet taloasa kohti astumaan ja ne kaksi miestä kantoiwat olallaan sitä tehtyä pönkkä puuta niiden näre miesden suojassa ja niin mänivät jo näki- (?) likelle niin oli vielä se venäläisden vahti ollut valveilla kuin oli sanonut savu torvesta pirttiin toisille venäläisille että (a mi kumma ruotsis kuin metsä lähenöh) toiset venäläiset oli pirtistä vastanneet (a mi hänen metsänlähenti) toinen oli sanonut (ole pakajamata että saa nukkua)

 

näre miehet olivat outtaneet liikkumata kuin tai (?) mitut miltei toivotonna venäläis vahin nukkumista waan jo viimen oli uupunut päivän helteessä nukkumaan waikka se oli reistannut pitää silmällä sitä liikkuvaa näre pahkaa waan uni petti kumminkin että mäni horroksiin, niin sittä taas alkavat astua näre miehet ja pääsivät hiljaa kartanoon niin mäni pönkän kantajat hyvin hiljaa porstuaan ja laskivat pönkkäsä varovasti ensimmäisen oven päälle ja sittä toisen ja se passasi hyvästi näre miehet sillä aikaa toivat porstuan täyteen olen ja heinän rehuja ja sittä yhtä aikaa olivat venäläisvahin ampuneet ja porstuassa olevat rehut sytyttäneet palamaan josta tulesta sittä sytty pian molemmat pirtit yli tuleen ja sittä niiden pirtissä olevain pienden ikkunain taakse olivat juosseet miehet kankiin ja kirveiden kansa vahtiin joka ryssä siitä vain yritti sen löivät kuoliaaksi (siihen aikaan ei ole täällä ollutkaan huoneissa lasia muuta kuin seinässä neli nurkkaset pienet ikkuna reijät joissa on ollu luistava lauta tukkona)

 

niin pirttiin paraaltaan palaessa oli ryssät itkeneet ja rukoilleet ja ikkunasta käsillään heilutelleet raha pussijaan ja sanoneet (a saat tenkaa kuin päästät) samassa olivat lyöneet kangilla siihen kukkaro käteen että oli käsi puonnut kukkaroineen maahan ja niin palo kaksi pirtin täyttä venäläisiä.

 

Waan niiden päällikkö Talokki nimeltä oli maannut saunassa ja se oli päässyt karkuun vaan senkin oli pian tavanneet kuin oli se talokki (vai tolokki?) sattunut wetelälle suolle että ei ollu päässyt juoksemaan niin siinä olivat tavanneet niin olivat ottaneet sen talokin ylä ja ala leuvan parrasta ja hyvin lujasti puristaneet suuta kiinni että ei ollu saattanut huutaa ja olivat lyöneet kuolijaaksi ja olivat ottaneet mitä hällä arvokkainta kalua oli ja sittä olivat tavanneet sen talokin huoran joka ei ollut tiennyt vielä ukkosa kuolemasta niin olivat sitä alkaneet vannottaa että missä talokin rahat niin se huora oli vastannut (talokki itse pitää ne) ei se tarvihte se on tapettu sanovat sen huoran kiiniottajat (a ei mie usko että talkki on tapettu se on suuremmast sovast pakoh peässyt niin peässy nytkin ennen kuin nähnen talkin tulukset) niin sillon oli ajajat (kiiniottajat) lakkaristaan ottaneet sen talokin tulukset ja näyttäneet niitä se huora oli samassa veitellään pääsä leikannut irti, ja siitä ryskeestä on sille talolle nimeksi jäänyt Wenäin niemi sen entistä nimeä en ole saanut kuulla, ja kerrotaan nyt vasta kesällä Wuotena 1892 jo löydetyn sen talokin raha aarre läheltä taloa sen mainitun talon pojan oisi pitänyt löytää taruin mukaan Warmaa tietoa minulla ei siitä ole, Tämän kerto Juho Huttunen Murtomäen kylässä noin 35 vuoden vanha ja ikäsä ollu mainitussa kylässä ja hän oli kuullut Talokas Eljas Kotilaiselta ja toinen kertoja Matti Tervonen ja Kolmas Anna Liisa Kemppainen.

 

Muisteluksen on kirjannut Kajaanin Mainuan kylältä ollut perinteen tallentaja Aatami (Adam) Mikkonen v. 1895. Tämä kertomus on taltioitu SKS:n arkistoon.

Kertojana on ollut Juho Heikki Huttunen, s. 3.5.1860, k. 5.2.1951.

(Vrt. Reino Huttusen aiempi kertomus isoisästään Juho-Ukelista eli samaisesta Juho Heikki Huttusesta.)

 

Muisteluksella on hieman jatkoakin: Mularin talosta ryssät veivät tytön. Hänet he monissa miehin raiskasivat ja lopuksi nylkivät. Myöhemmin ryssät polttivat koko Murtomäen kylän (30 km Kajaanista etelään) paitsi Haapavaaran talon, jossa oli ruumis ruumislaudalla.

 

Sama tapahtuma toisen lähteen mukaan:

 

Sonkajärven Tuovilanmäen Tuovisten taloa tuli kohta toinenkin venäläispartio ryöstämään. Alueella kulki ainoa kulkukelpoinen tie, ns. kirkkotie pohjoiseen. Tuoviset kokosivat kylän rohkeimmat miehet kumppanikseen ja lähtivät ajamaan vihollisia takaa. Venäläiset, jotka olivat matkalla Paltamoon (Kajaanin linnan piiritykseen), tavattiin nykyisen Venäjänniemen talossa, jonne he olivat yöpyneet. Tässä Laakojärven rannalla Sotkamon puolelle olevassa talossa oli kaksi isoa pirttiä, joiden välissä oli porstua. Taloa oli kuitenkin vaikea lähestyä, sillä talon katolle oli asetettu tähystäjä. Tuoviset keksivät kuitenkin ketterän keinon. He varustivat tovereineen metsässä vahvan pönkän, joka kävi tarkoin pirtin ovien väliin. Sitten hakattiin tuuheat näreet, joiden suojassa hiivittiin pönkän kera taloa kohti.

 

Vahti huomasi petoksen vasta, kun suomalaiset olivat aivan talon äärellä. Vahti alkoi silloin huutaa pirtissä olijoille: "A, metsä suapuu, a puut lähenee!" Samassa hän sai surmansa Tuovisen keihäästä. Pönkkä juoksutettiin paikoilleen ja valoluukkujen luo pantiin vahdit. Sitten sytyttiin pirtit tuleen. Venäläiset rukoilivat armoa ja heittelivät polttajilleen pirttien luukuista aseensa ja rahansa sekä ryöstöesineensä. Armoa ei kuitenkaan annettu, vaan molemmat pirtit paloivat täysineen.

 

Venäläisten partion johtaja oli tällä matkalla muudan upseeri Volkov ("Volokki"). Hän oli suomalaisten kostoa aavistellen mennyt nukkumaan lemmittynsä kanssa saunaan. Nähtyään, miten hänen miehilleen kävi, pujahti Volkov pakoon. Tuovinen — se Uuraan ukkoisäntä — huomasi kuitenkin tämän ja vannoi ajavansa Volkovia siksi, kunnes saisi hänet tapetuksi.

 

Volkovin naikkonen sanoi uskovansa rakastajan surmatuksi vasta sitten, kun näkisi Tuovisella Volkovin tulukset. Pitkän takaa-ajon jälkeen Tuovinen sai vihdoin Volkovin kiinni erään suuren suon laidalla. Miesten kesken syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Volkov oli kuulu voimistaan, mutta pakonsa näännyttämä. Taistelu päättyi Tuovisen voittoon.

 

Palattuaan Venäjänmäelle heitti Tuovinen Volkovin tulukset tämän lemmityn eteen. Suruissaan ja peloissaan tämäkin päätti päivänsä viiltäen kurkkunsa poikki.

 

Palaneiden venäläisten luut viettiin ja haudattiin erääseen Laakajärven saareen. Vanhat miehet ovat nähneet siellä runsaasi ihmisluita.

 

Venäjänniemellä asui näiden tapahtumien aikana uudisviljelijä Kärnä, mutta taloa ruvettiin nimittämään vainon jälkeen Venäjänniemeksi ja suo, jonka luona Volkov surmattiin, on edelleen Volon- eli Volokansuo ja Volkovin pakotienään käyttämä metsä on Volonkorpi.

 

Tämän muistitiedon on tallentanut sonkajärveläinen opettaja Erik Tuovinen.

Lähde: Santeri Rissanen: Iisalmen entisen pitäjän historia, 1927